Vesien syvyydet kutsuu

Ei ole ollut voimavaroja päivitellä tänne, koska kaikki voimat on imetty kirjaimellisesti. Viikon saldo liikunnan osalta kuitenkin pump, pilates, zumba ja sunnuntaina toivottavasti vielä pumppi. Olen kireä kuin viulunkieli, ihmissuhteet ovat olleet sangen haastavia ja vielä muutenkin haastavassa elämäntilanteessa. Viiden vuoden aikana on koeteltu paljon niin henkisiä kuin fyysisiä voimavaroja. Joskus tuntuu vaan siltä, ettei jaksa. Eilen oli sellainen päivä. Pumppu rymihäiriöi ja porulle ei ollut tulla loppua, sain kuitenkin nukuttua, onneksi.

Tänään päätin, että siirrän nämä tietyt asiat taka-alalle enkä mieti niitä, koska en niille mitään voi. Loppuvuonna toivottavasti päätös tälle vuosien kidutukselle tulee. Olen aina ollut positiivinen ja optimistinen, mutta näitä luonteenpiirteitä on koeteltu - ja paljon. Vielä olen jaksanut olla iloinen, näitä satunnaisia manalapäiviä lukuun ottamatta, joskus tilanteet kuitenkin purkautuu ja ehkä se on hyväksikin. Inhoan yli kaiken rypemistä - se ei ole vaan minua varten, siksi olotila taitaa maksimoitua, koska en sallisi itseni vajota pohjamutiin.

Todellinen koettelemus on vielä edessä, muutama kuukausi pitäisi jaksaa. Vuosi sitten ajattelin, että vielä kun jaksaisi vuoden 2010 sinnitellä niin se olisi sitten siinä, ja hiljalleen paluu normaaliin arkeen voisi alkaa. olen kaivannut sellaista arkea, missä ainoa murheeni olisi, että mitä ostaisin kaupasta. Toinen asia mitä olen kaivannut on se, että saisin muistini takaisin. Olen ollut niin kuormittunut, että en vaan muista asioita ja on ollut todella haastavaa saada mitään uutta tietoa taottua päähänsä. Monet arkiset "pienet" asiat unohtuvat, siksi täytyy pinnistellä enemmän, että muistaisi. Ylimääräinen pinnistely vie myös voimavaroja. Minulle on ehdotettu monesti, että miksi en jää sairauslomalle. Niin miksi en? Ehkä siksi, että arki pitää minut tässä päivässä, ajatukset muualla - ehkä se on ollutkin se voimavarani - arki. Muutamat työtoverit, joille olen avannut hieman elämäntilannettani, ovat olleet yllättyneitä. Ensinnäkin siksi, että miten jaksan ja miten minusta ei yhtään näe sitä mitä käyn läpi. Olen rakentanut työminän ja arkiminän ja toisaalta olen prosessoinut mielessäni näitä asioita jo niin kauan, päätin, että kun en itse näille asioille mitään voi, vaikka huutaisin, masentuisin tai vajoaisin, se tekisi vaan itselleni hallaa. Päätin lokeroida asiat taka-alelle ja murehtia niitä aina silloin kun niitä pitää murehtia, kuten eilen, mutta muuten en anna niiden asioiden pilata toimintakykyäni ja arkeani. Tänä keväänä tosin taka-alalle sullotut ahdistukset toivat lieveilmiönä tai herätysmerkkinä rytmihäiriöt, siksi terveyden ylläpitämisestä tuli minulle niin tärkeä asia. Vaikka en voisi mitään ahdistusta aiheuttaville asioille itse, niistä asioista päättävät muut ihmiset, mutta se mille voin on fyysinen terveys ja sitä kautta myös henkisen hyvinvoinnin lisääntyminen.

En ole jaksanut soittaa kenellekään ystävälleni ja purkautua näistä asioista, mutta nyt tuntui, että johonkin minun on edes hitunen purettava itseäni, se oli sitten tämä blogi. Anteeksi ja kiitos.

Edit: huonoa fiilistäni vetää maahan ehkä eniten se, että ihminen johon luotin eniten ja jonka tukea todella tarvitsin on kääntänyt selkänsä. Voi kuinka paskalta se tuntuukaan! Silloin kun ihminen, on keskellä syvintä kriisiä, heikoimmillaan, hänet jätetään. Melko katala temppu mielestäni. Ehkä jonain päivänä, kun pääsen tästä asiasta yli ja siitä ihmisestä yli, olen taas jossain asiassa viisaampi ja vahvempi.